Vallan kolmijako

Montesquien vallan kolmijaon periaatteen mukaan lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta tulisi erottaa toisistaan väärinkäytösten estämiseksi. Tämä on ainakin teoriassa länsimaisten demokratioiden keskuudessa yleisesti hyväksytty periaate: esimerkiksi Suomessa lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, toimeenpanovaltaa hallitus, ja tuomiovaltaa tuomioistuimet.

Käytännössä Suomi on kuitenkin heittänyt Montesquien romukoppaan jo ajat sitten, jos sitä on edes koskaan kunnolla toteutettu. Eduskunta ja poliittiset puolueet on nostettu ylimmäksi vallankäyttäjäksi, jotka yhtä lailla säätävät lait ja panevat niitä toimeen.

Esimerkiksi:

  • Pääministeri on automaattisesti suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Teoriassa tietysti eduskunta voisi valita toisinkin, mutta perinteeksi on muodostunut että presidentti nimittää vaalien voittajan hallitusneuvottelijaksi joka kerää riittävän enemmistön eduskunnasta päästäkseen valituksi. Myös muut ministerit poimitaan ensisijaisesti puolueiden puheenjohtajista.
  • Hallitus käytännössä laatii lait, jotka eduskunta hyväksyy. Silloin tällöin lakiesityksiä tulee myös opposition tai yksittäisten kansanedustajien puolelta mutta niillä ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta saada riittävä määräenemmistöä. (Joskus joitain ideoita pääsee sisään kansalaisaloitteiden kautta.)
  • Ylimmät virkamiehet ovat poliittisia virkanimityksiä. Puolueen jäsenkortti ja lojaalisuus ovat tärkeämpiä kriteerejä kuin pätevyys ja tulosvastuullisuus. Virkamiesten erottaminen tehtävistään on myös tehty hankalaksi silloinkin kun hallitus vaihtuu.
  • Eduskunnan perustuslakivaliokunta määrittelee itse, mikä on perustuslain tulkinta ja mitkä lait ovat sen mukaisia. Perustuslakituomioistuinta ei Suomessa ole.
  • Eduskunta noudattaa tiukkaa puoluekuria, eikä pysty käytännössä pitämään hallitusta tai yksittäisiä ministereitä vastuussa tekemisistään.
  • Ministerit ovat pääsääntöisesti myös kansanedustajia.

Näistä ja monista muista seuraa Suomelle tyypillinen rakenteellinen korruptio joka näkyy sulle-mulle-suhmurointina ja hyväveliverkostoina. Mutta näin ei olisi mikään pakko olla jos tahtoa muuttaa tilannetta olisi. Äkkiseltään tulee mieleen vaikka seuraavanlaisia temppuja joilla vallan kolmijakoa voitaisiin lujittaa:

Ministerit eivät saa olla eduskunnan jäseniä

Jos ministeri, mukaan lukien päämisteri valitaan eduskunnasta, on hänen valituksi tullessaan erottava kansanedustajan tehtävästään, ja tilalle otetaan varamies. Tämä ero on pysyvä: Jos ministeri menettää eduskunnan luottamuksen, ei hän pääse takaisin eduskuntaan kuin vaalien kautta. Tämä johtaisi siihen että ministereiksi valittaisiin hiukan todennäköisemmin asiantuntijoita poliittisten piirien ulkopuolelta, ja toisaalta ministerit eivät pääsisi säheltämään eduskunnan valiokunnissa vaan joutuisivat keskittymään päätehtäväänsä eli toimeenpanovallan käyttämiseen.

Kansanedustajat eivät voi samaan aikaan toimia kunnallis- ja maakuntapolitiikassa

Kansanedustajaksi valitun pitäisi keskittyä siihen tehtävään, johon hänet on valittu, eikä jakaa aikaansa kuntien, kaupunkien ja tulevaisuudessa maakuntien valtuustojen kanssa. Kansanedustajat päättävät koko kansan asioista eivätkä yksittäisten kaupunkien. Ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin voi totta kai asettua myös kunnallispoliitikko (mistä muuten politiikkaa oppisi), mutta valituksi tullessaan kansanedustajien tulisi erota muista vastaavista tehtävistä.

Perustetaan riippumaton perustuslakituomioistuin

Kansanedustajat eivät saa päättää itse, mikä laki on perustuslaillinen ja mikä ei, koska muutenhan ne sanoisivat joka asian jonka haluavat laiksi olevan ”perustuslaillinen” jotta voivat välttää hankalamman perustuslain muuttamisjärjestyksen. Toisaalta Suomen perustuslaki on kirjoitettu niin ympäripyöreästi että sen tulkinta perustuu enemmän yhteisesti sovittuihin fiiliksiin kuin itse tekstiin. Mitä esimerkiksi tarkoittaa se että kaikilla on ”oikeus työhön”? Kuka tästä oikeudesta on vastuussa? Miten joku laki voisi olla ristiriidassa sen kanssa?

Kaikkien virkamiesten oltava tulosvastuussa, ei suojatyöpaikassa

Hallitusneuvoston jäsenet eli ministerit ovat omien ministeriöidensä johtajia, ja näin ollen heillä on myös oltava täysi valta erottaa tai siirtää toisiin tehtäviin henkilöt jotka eivät nykyisiin tehtäviinsä sovi. Monivuotiset virat ja poliittiset virkanimitykset eivät saa tulla tämän tielle. Mallia voidaan ottaa vaikka Yhdysvalloista joissa presidentti valtaan tullessaan nimittää koko hallituksensa uudestaan ja entiset saavat kenkää. Tai sitten yritysmaailmasta, jossa organisaatiomuutokset ovat arkipäivää ja ylimmätkin johtajat ovat vastuussa toimarille.

Siirretään hallistusneuvottelijan nimitys presidentiltä eduskunnalle

Eduskunta voisi äänestää vaikkapa Condorcet-menetelmällä hallitusneuvottelijan elikä pääministerin. Sen ei ole mikään pakko olla isoimman puolueen puheenjohtaja. Tällöin pienpuolueillakin olisi jotain sananvaltaa asiaan vaikkeivat itse hallitukseen pääsisikään.

Ja niin edelleen.

Puolueita ei Suomalaisessa vaalijärjestelmässä voi oikeastaan kieltääkään, joten vaikka nämä yllä listatut ehdotukset toteutettaisiinkin niin puolueiden valta säilyisi ja ministereiksi päätyisi silti puolueiden johtohenkilöitä. Mutta se ainakin muodollisesti erottaisi lainsäätäjät niiden toimeenpanosta, ja ehkäpä poliittinen kulttuuri kehittyisi pitkällä aikavälillä siihen suuntaan että kansanedustajat oikeasti pitäisivät hallitusta vastuussa eivätkä vain toimisi kumileimasimena.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s